Hiihtovaellus

Kosmosin hiihtovaellus

(14-17.4.2017)

 

Teksti: Jaakko Nenonen, Pekko Riihonen

Kuvat: Vertti Mäensivu

 

Päivä 1. 14.4.

 

Muun Rovaniemen vielä nukkuessa (tai ollessa Roipparin jälkeisellä aamuyön ruokahetkellä mäkkärissä), seitsemän uutteraa kosmoslaista oli jo hereillä ja valmiina suuntaamaan reilut 400 kilometriä kohti kylmää ja ankaraa pohjoisen Lapin erämaata. Kahden autokunnan edessä kohti Kilpisjärveä, oli hyvä hetki kerrata mitä kaikkea sitä unohtuikaan tälle reissulle ottaa mukaan. Kaikkien onneksi lista oli suhteellisen lyhyt ja Rovaniemelle ei jäänyt mitään elintärkeitä asioita.

 

Edes Lapin massiivinen pääsiäisruuhka eli muut 17 nähtyä autoa eivät hidastaneet matkantekoa ja vaelluspoppoo oli suunnitellun aikataulun mukaisesti Kilpisjärvellä ja suksia hakemassa. Nykyteknologian avulla vuokrausfirmakin löytyi sutjakasti, tosin Kilpisjärven kokoisessa paikassa se olisi muutaman harharetken jälkeen tullut todennäköisesti muutenkin jossain välissä vastaan.

 

Kaikkien vaeltajien saatua sukset ja sauvat itselleen, tuli vastaan reissun ensimmäinen logistinen haaste: kuljettaa kaikki vaeltajat, tavarat ja sukset lähtöpaikalle kahdella autolla, joista vain toisesta löytyi kattoteline. Onneksi seitsemän politiikkatieteilijää/sosiologia vastaa ainakin kahta insinööriä ja kaikki tavarat (ja ihmiset) saatiin kuin saatiinkin ehjänä lähtöpisteelle. Viime hetken rinkkojen säätö ja tavaroiden pakkaus yhdistettynä parkkipaikan anastaneisiin norjalaisiin hidastivat lähtöaikataulua vielä jonkin verran, mutta eivät pystyneet pysäyttämään vaellusjoukkoamme. Tässä vaiheessa joillain oli jo hinku päästä hiihtämään Kilpisjärven komealle erämaa-alueelle. Tai vaihtoehtoisesti miettiä mihin sitä oikein tulikaan lähdettyä ja miksi. Ajatteli kukin mitä ajatteli, seurue lähti liikkeelle kohti Ailakkajärven autiotupaa. Tiedossa oli reilut 10 kilometriä hiihtoa tasaisen nousevassa maastossa, sopivan kevyt aloitus reissulle.

 

Hiihtämään lähdettäessä oli pienehkö tuuli, pilvistä ja

kohtalaista lumisadetta. Norjalaisten sääennusteiden

lupaamasta kirkkaasta kelistä ja auringonpaisteesta ei

ollut merkkiäkään, joten kukaan vaeltajista ei vaivautunut

käyttämään aurinkorasvaa. Tästä johtuen ainoa asia mitä

seuraavaksi voisi tapahtua, olisi luonnollisesti koko

loppupäivän kestävä auringonpaiste. Näin kävikin melko

lailla kolme varttia kestäneen hiihdon jälkeen.

Loppumatka hiihdettiin siis kauniissa auringonpaisteessa,

välillä ihastellen komeita maisemia. Kaiken kaikkiaan

ensimmäinen hiihto-osuus sujui yllättävän hyvällä vauhdilla

ja Ailakkajärven autiotuvalla oltiin jo viiden-kuuden aikoihin.

Vaellusseurueellamme oli hyvin aikaa levätä ja syödä sekä vain katsella lumisia tuntureita lämpimän auringon alla. Jokaisella oli tässä vaiheessa hymy herkässä (ja enemmän tai vähemmän punainen nenä auringosta johtuen).

 

Päivä 2. 15.4.

 

Mutta kuten elämässä yleensäkin, ylämäkeä seuraa usein

alamäki. Toiseen hiihtopäivään lähdettiin hivenen myöhässä

varusteteknisistä ongelmista johtuen ja kun liikkeelle lopulta

päästiin, meidät otti vastaan järjetön sumu. Edellisen päivän

kauniit, aurinkoiset ja pitkäkantoiset näkymät vaihtuivat

pilvisyyteen ja tiheään sumuun, jossa näkyvyys oli

n. 50 metrin luokkaa. Jos jossain vaiheessa reissua ei oltu

täysin varmoja, missä kohtaa kartalla olimme, niin se oli

juurikin tuolloin. Tätä ei tietenkään kerrottu kaikille vaeltajille

kuin vasta seuraavana päivänä.

 

Muutaman tunnin hiihtämisen jälkeen sumu onneksi väistyi ja ensimmäistä kertaa päivän aikana pystyi jopa näkemään asioita. Myös sijainti kartalla varmistui. Hiihto jatkui tasaisen tappavana, olihan päivän matka kuitenkin yli kaksinkertainen ensimmäiseen verrattuna. Lounastauolla päätimme muuttaa alkuperäistä reittiä ja yöpymispaikkaa jonkin verran. Hiihdimme allekirjoittanut kärjessä kauniin, nimettömän kurun läpi, uhmaten niin lumivyöryvaaraa kuin runsasta kivikkoa. Laskutyylimme sekä niiden tyylipuhtaudet vaihtelivat, mutta lopulta kaikki pääsivät kurun kunnialla läpi. Tähän ei päivän työsarka kuitenkaan päättynyt, sillä luvassa oli maastoyöpyminen. Tehtävät jakautuivat kuitenkin porukan kesken hyvin ja kaikki toimi kuin hyvin öljytty koneisto. Yksi etsi vedenottopaikan, toiset pystyttivät teltat, muutama keräsi polttopuita sekä teki nuotion ja loput keskittyivät ruuanvalmistukseen. Tietynasteista väsymystä oli havaittavissa jo tässä vaiheessa, mutta lämmin ruoka sekä paistettu makkara tekevät ihmeitä ihmiselle.

 

Päivä 3. 16.4.

 

Kolmanteen päivään kaikki heräsivät hengissä, kukaan ei ollut paleltunut hengiltä eikä edes kenttäamputaatioihin jouduttu turvautumaan. Varustelutasosta riippuen nukuttu yö oli joko kylmä, sopiva tai liian kuuma. Leiripaikan purkamisen ja aamuruokailun yhteydessä jo eilen läpikäyty suunnitelma päätettiin yleisen mielipiteen pohjalta toteuttaa: alkuperäistä, noin kymmenen kilometriä pitempää, reittiä oikaistaisiin Kutturakurun kautta. Lyhempi reitti sisälsi sen pienen varjopuolen, että sen alku oli reilun kilometrin verran epäinhimillisen jyrkkää nousua. Onneksi vaeltajaseurueen ahkionvetäjä ja – työntäjä tekivät sankarillista työtä ja vetivät koko nousun reippaalla otteella alusta loppuun. Hienoja miehiä kerta kaikkiaan.

 

Alun rankan nousun jälkeen, reitti jatkui suhteellisen tasaisena pujotellen tuntureiden välissä kunnes pääsimme Metsähallituksen käyttämälle huoltouralle, jota pitkin jatkoimme viimeiseen yöpymispaikkaan, Saarijärven autiotuvalle. Henkilökohtaisesti en perusta huoltouran kaltaisista valmiista reiteistä, mutta pakko on myöntää, että sitä pitkin matka sujui huomattavasti vauhdikkaammin. Ja vaikka edellisen päivän kaltaista väsymystä oli taas havaittavissa, kaikki jaksoivat omin jaloin ja voimin majoituspaikkaan asti.

 

Kolmannen päivän sää ei ollut yhtä suotuisa kuin aiemmin. Aurinko näyttäytyi vasta loppuiltapäivän puolella, tuuli oli välillä ilkeähkön oloinen ja luntakin pääsi muutamassa kohtaa satamaan. Maisemien kannalta ei siis paras mahdollinen keli, mutta ainakaan hiihtäessä ei päässyt tulemaan liian kuuma. Elämän pieniä iloja.

 

Saarijärven autiotuvalla vaelluksen ajankohta näkyi jo

ihmisten määrässä. Hetken vaikutti jo siltä, että

muutaman meistä täytyy uhrautua ja nukkua teltassa

vielä toinenkin yö, mutta loppujen lopuksi kaikki

mahtuivat tupaan nukkumaan. Reissun lähestyessä

loppuaan, ruokavarastoja tyhjennettiin ankarammin ja

uskoakseni kellekään ei jäänyt Saarijärvellä nälkä.

 

Päivä 4. 17.4.

 

Neljänteen päivään heräsimme hieman tavallista myöhemmin. Jokainen sai vaihtelevasti nukuttua, erään kanssayöpyjämme harjoitellessa koko yön moottorisahan äänen imitointia. Se oli kieltämättä sangen erinomainen imitaatio, ainakin volyymin puolesta. Muilta osin aamu näytti sangen hyvältä. Keli oli erinomainen, ruokaa ja vettä oli riittämiin asti, tiedossa oli myös koko vaelluksen lyhin ja helpoin reitti sekä kaiken tämän lisäksi myös Saana näyttäytyi komeana tuvalle asti. Lyhyen ryhmäkuvaustuokion jälkeen matkan viimeinen osuus alkoi, vajaa kymmenen kilometriä takaisin Kilpisjärvelle. Suoritimme myös valtiorajaloukkauksen ja testasimme norjalaisten rajavartioiden reaktionopeutta hiihtämällä muutaman kilometrin Norjan läpi. Kaikesta päätellen heilläkin oli pääsiäisloma käynnissä, kun meitä ei missään vaiheessa pysäytetty.

 

 

Kelin ja reitin ollessa hyviä, matka meni lähes heittämällä. Vajaan parin

tunnin päästä olimme jo kivenheiton päässä Kilpisjärvestä ja edessä oli

(ainakin omasta mielestäni) koko reissun hauskin osuus: lähes

yksinomaan pelkkää laskua loppuun asti, välillä suoraa mäkeä,

välillä kumpareita. Eräsukset jalassa ja rinkka selässä mäkien

laskeminen on nimittäin mukavan adrenaliinipitoista hommaa,

et välttämättä pysty pysähtymään vaikka haluaisitkin. Kaikki eivät

tosin jakaneet näkemystäni asiasta, omapahan on menetyksensä.

 

Kaikki kuitenkin pääsivät ehjinä sekä hengissä laskuosuuden loppuun saakka ja vaellusporukka oli täynnä onnistuneita ja iloisia hymyjä, palaneiden nenien säestämänä. Seuraavana ohjelmassa oli hiihtovarusteiden palautus ja aina yhtä vaativa autojen pakkausoperaatio. Kenelläkään ei myöskään ollut mahdoton kiire Rovaniemelle, joten söimme vielä yhdessä paikan päällä maittavat burgerit, luonnollisesti huurteisen oluen kanssa.

 

Vaan niinkuin aina käy, kaikki kiva loppuu aikanaan. Joten meidänkin oli aika kääntää selkämme Kilpisjärven karuille erämaille ja suunnata takaisin kohti Rovaniemen sekä arjen hellää syleilyä. Rovaniemelle palasimme kaikki yhtä mieleenpainuvaa kokemusta rikkaampana, kokemusta josta sopii ammentaa energiaa (tai epätoivoisia muistoja) vielä viimeiseen rutistukseen ennen kesää. 5/5 tekisin uudestaan.

 

THE END!

 

Väldigt bra!

 

Teksti: Jaakko Nenonen, Pekko Riihonen

Kuvat: Vertti Mäensivu

hallitus@kosmosburan.fi

taustakuva: Joonas Mattila

Copyright @ Prologue Events Oy